Raskausdementiaa ja muita vaivoja

Täysiaikaisia ollaan oltu nyt viikon verran, ja päivien kuluessa vaivatkin lisääntyy. Olen siis lämpimien kelien jälkeen saanut riesakseni jalkojen turvotuksen, joka hankaloittaa elämää ihan valtavasti. Turvotuksen takia yhdetkään kengät ei enää mahtuneet jalkaan, joten onneksi löysin kirpparilta "todella hemaisevat" punaiset tarrasandaalit. Turvotusta on ilmeisesti myös jalkapohjissa, koska seisoskelu alkaa sattua niihin jo ihan muutamassa minuutissa. Toki tällä melkein 20kg painonnousulla on vaikutusta myös. Ei nämä kintut ole tottuneet kantamaan näin painavaa lastia mukanaan.

Uuden viikon kunniaksi eilen piti olla neuvola. En tajua miten luotin jo normaalistikin huonoon muistiini, enkä varmistanut päivällä neuvolakortista vastaanottoaikaa. Onneksi tuli vilkaistua sentään ennen kuin hyppäsin auton rattiin, koska olin ihan iloisesti painelemassa sinne tunnin myöhässä. Ei auttanut kuin soittaa, etten millään ehtisi paikalle, joten aikaa siirrettiin viikolla eteenpäin sikälimikäli ei olla synnärillä.

Kuinka outoa onkaan ajatella, että synnytys voi todella käynnistyä ihan minä hetkenä hyvänsä. Oma olo on vielä rauhallinen, mutta läheiset tuntuvat jo olevan tulisilla hiilillä. Olisi vielä niin paljon tekemistä ennen vauvan tuloa, että saisi kyllä ihan suosiolla pysytellä mahassa sinne laskettuun aikaan asti.

Toisaalta sitä olisi jo niin valmis näkemään, että millainen tyyppi tuolta mahasta on tulossa. Ja toisaalta tuntuu, etten ole vielä ollenkaan valmis. En vielä osaa pitää itseäni äitinä, enkä näe itseäni siinä roolissa. Mutta kai se siitä ajan kanssa, onhan jo tämä raskauskin vaatinut sulattelua. Miehestä varmasti kuoriutuu aivan ihastuttava isä, niin täpinöissään se on tästä tulokkaasta.

Saas nähdä tuleeko seuraava päivitys vasta syntymän jälkeen. Jos näin laiskasti tulee kirjoiteltua, niin luultavasti :D

Kuinka pelottavaa...

.. kun sitä vihdoin alkaa tajuamaan, että perheenlisäystä on todella tulossa.

Olen tähän asti tehnyt hankintoja vähän kuin "autopilotilla", eikä se ole aikaisemmin oikein iskenyt. Mutta viime sunnuntai oli iso harppaus, ilmeisesti myös miehelle. Alkuvuoden yllättävien menoerien vuoksi päädyimme kuitenkin katselemaan vaunuja käytettynä ja mieleiset löytyivätkin kohtuu läheltä meitä. Sunnuntai oli suuri päivä, kun kävimme hakemassa kärryt kotiin.

Olohuoneessamme odottaa nyt käyttäjäänsä ylläolevan malliset, suklaanruskeat Gesslein Visionit vuosimallia 2011. Hieman kauhunsekaisin ja huvittunein fiiliksin ollaan niitä ihmetelty ja työnnelty. Mukaan tuli ratasosan lisäksi siis pehmeä kantokoppa, jalkapeitto ja sadesuoja. Kaupanpäällisiksi myyjä antoi myös Baby Björnin limenvihreän rintarepun. Tästä ei ilmeisesti ole iloa kuin ihan ensikuukausina, joten jos vauva kantovermeessä tuntuu viihtyvän, täytynee sijoittaa monipuolisempaan ja parempaan kantoreppuun (Manduca, Stokke Baby Carrier tms).



Eilen siirryttiin taas uudelle viikolle. Sen kunniaksi vauva päätti illalla sängyssä venytellä vatsassa poikittain. Pääsin tunnustelemaan päätä ja pyllyä, ehkä jalkaakin. Kovasti se kasvaa, kun parin viikon sisään painoa pitäisi olla kertynyt jo suunnilleen kilon verran. Juurihan se oli vasta muutaman millin pituinen solumöhkäle!

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen edelleen raskaana. Nyt aletaan olla jo niin turvallisilla viikoilla, että vauvalla alkaa olla hyvät mahdollisuudet selvitä, vaikka synnytys käynnistyisikin etuajassa. Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu, että tämä raskausaika on kulunut ihan liian nopeasti. Kun tätä on odottanut niin monta vuotta, niin melkein toivoisi, että saisi olla raskaana hieman pidemmän aikaa. Mieli voi kyllä muuttua, kun vatsa vielä tästä kasvaa ja jotain vaivojakin ehkä ilmaantuu. Toistaiseksi olen selvinnyt hyvin vähällä. Vasta ihan äskettäin on alkanut ylävatsaa kiristelemään, kun kohtu ilmeisesti raivaa tilaa ja nahka venyy ja paukkuu. Toki kohtu on jo sen verta iso, että se hankaloittaa kumartelua ja tekee mm. portaiden kapuamisesta melko raskasta. Autoilu sentään sujuu vielä ihan kivasti, mutta autosta pois pääseminen on jo aika hankalaa.

Puoliväli

rv20+0, puolet takana ja toinen samanmoinen (tai ehkä hieman pidempi) rupeama edessä!

Uskomatonta, että raskaus on jo näin pitkällä. Vatsan kasvussa ei lähiviikkojen kuvista juuri eroa huomaa, mutta ilmeisesti lomamme aikana se otti melkoisen kasvupyrähdyksen kuitenkin, kun useampi on pysähtynyt siitä huomauttamaan.

Eilinen rakenneultra ehkä hieman konkretisoi sitä, että meistä on tulossa perhe. Epeli näytti jo ihan vauvalta, ja saatiin todella kauniita 3D-kuvia kasvoista. Hirmuinen nyrkkeilijä se tuntuu olevan edelleen, mutta oli sentään ultrassa kohtuullisen yhteistyöhaluinen ja mitat saatiin otettua hyvin ja rakenteet katsottua myös.

Kaikki oli kunnossa! Mitat vastasivat viikkoja, elimet ja luusto normaalit, ei havaittu napatyrää, huuli- tai selkärankahalkiota, ja ilmeisesti aika iso osa sydänvioistakin saatiin poissuljettua. Lääkäri oli ihan innoissaan, kuinka hienosti sai sydämen näkymään. Todella harvoin kuulemma saa niin hyvää kuvakulmaa ja sitä se sitten esittelikin pidemmän aikaa ja kuuntelutti sykkeitä ja kertoi virtauksista yms.

Istukka oli yllätyksekseni siirtynyt nt-ultran jälkeen takaseinämästä aivan eteen. Olin kyllä epäillyt, että se olisi vallannut oikeaa puolta, koska sieltä on vaikea saada sykkeet kuulumaan, ja liikkeitäkään en ole siellä tuntenut kertaakaan. Mutta keskellä ja edessä se oli. Aika jännä, sillä juurikin ihan keskellä vatsaa tunnen potkut voimakkaimmin ja siitä ne ensimmäisetkin liikehdinnät bongasin. Saa siis muksinnoissa todella olla jo voimaa! En kyllä edelleenkään tunne liikkeitä kuin istuessani tai selällään maaten, joten tuo istukan sijainti oli sinänsä huojentava tieto. Koen olevani onnekas, että tunnen edes jotain, kun osa ensikertalaisista ei tunne vielä yhtään mitään näillä samoilla viikoilla.

Sukupuolta ei haluttu selvittää, mutta jos se olisi ultrassa vilahtanut, niin ei se maailmanloppu olisi ollut. Vauva oli onneksi koko ajan sellaisessa asennossa, ettei lääkärikään jalkoväliä nähnyt, niin saadaan pitää sukupuoli salaisuutena loppuun asti :)

Lähipiirillä ja osalla läheisimmistä nettitutuista tuntuu olevan kuitenkin vahva epäilys siitä, että lapsemme on poika. Ehkä ne on hieman muovanneet omaa mielikuvaa vauvasta, koska huomaan kiinnittäväni huomiota enemmän poikamaisiin kuoseihin sekä lastenvaatteissa että -vaunuissa.

Vaunukaupoilla pitäisi käydä potkimassa renkaita ja ihmettelemässä ominaisuuksia. Yksi suosikki on nyt kyllä jo valikoitunut, mutta pakko se on käydä tarkastamassa vielä livenäkin. Teenkin varmaan oman postauksen vaunuista hieman myöhemmin.

Ekat raskausarpien alut on ilmestyneet toiseen rintaan. Jännää, ettei se ole kuitenkaan kutissut tai tuntunut kiristävältä. Toivottavasti nyt ei nahka kovin pahasti repeäisi. Vatsassa ei näy sentään viirun viirua, ainakaan vielä. Täytyy varmaan aloittaa rasvailu, jos siitä edes jotain apua olisi. Mun iho ei selvästi ole niin kimmoisa, mitä ajattelin ja näin talvisin mulla on taipumusta lievään atopiaan, joten iho on todella kuiva, joka varmaan lisää taipumusta arpiin.

Neuvolarapsaa ja sairaalapohdintaa

Tiistaina oli neuvola. Se alkoi sydänäänten kuuntelulla, jotka löytyivätkin helposti ja kuuluivat hyvin. Mulla tuli jotenkin tosi vaivautunut olo, kun se meidän kätilö halusi kuunnella sykettä tosi pitkään. Katselin vaan kattoa ja hymyilin. Kun on kotona tuo doppler, niin ei se jotenkin ole niin vavahduttavaa enää kuunnella sitä jumpsutusta. Heti kun syke löytyy, tulee helpotus, ja sen jälkeen mun tarpeeni on tyydytetty siltä saralta.

Sitten pitikin hypätä taas vaa'alle. Pienellä jännityksellä odotin sitä hetkeä, koska olen kotona seurannut painonnousua ja ollut hieman järkyttynyt siitä, että jo tässä vaiheessa kiloja on kertynyt neljä kappaletta. Kätilö taas tuntui ennemminkin odottaneen hurjempaa paisumista ja vakuutteli, ettei vielä tarvitse huolestua jos paino ei tunnu nousevan. Osa kiloista on selvästi kertynyt tisseihin ja niiden alapuolelle. Vanhat liivit eivät mene enää päälle kuppikoon saati ympärysmittansa puolesta. Vauva ei vielä paina kuin sen n. 100g, ja lapsivettäkään ei kaiketi kovin paljoa ole.

Verenpaine oli laskenut edellisestä kerrasta hienosti. Ekalla käynnillä se oli 143/96. Liian korkea siis ja silloin kätilö jo puhui mahdollisesta lääkityksestä jos tuosta vielä nousisi. Kehitys on ollut loistavaa, koska nyt paineet olivat vain 134/76!


Väli-ihmetys: Ihan älytöntä, että minä kirjaan ylös neuvolakuulumisia.
En ole yhtään tottunut tällaiseen.


Pientä paniikkia alkoi pukkaamaan, kun kätilö pyysi päättämään seuraavaan kertaan mennessä synnytyssairaalan valmiiksi. Meillä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, kun Naikkarilla on remontti päällä keväällä ja se on aikalailla unohdettava laskuista. Jäljelle jää siis Jorvi, Kättäri ja Hyvinkää. Ja mulla ei ole hajuakaan, että mikä olisi fiksuin valinta. Jokaiseen on suunnilleen yhtä pitkä matka, n. 30-40min autolla, joten sen suhteen ei ole ongelmia minkään sairaalan kanssa.

Kokemuksia? Mitä tässä kannattaa ottaa huomioon? HUSin sivut ei paljoa auttaneet.

Muutoksia kehossa

Maha on pullahtanut selkeästi ulos viimeisen viikon aikana. Onneksi Elloksen äitiysfarkut oli ihan täydelliset, niin ei housut purista.

Ja kaiketi tästä kummun pyöristymisestä johtuen mun suorat vatsalihakset on erkaantuneet. Ilmeisesti tätä tapahtuu n. 30% odottajista, ja useimmilla vasta raskauden loppuvaiheessa/synnytyksessä. Mitä tiukemmat vatsalihakset, sitä todennäköisempää erkaantuminen on. En mä kyllä ole treenannut vuosiin, mutta sixpack on silti pysynyt aika hyvässä terässä vaikka vararavintoa kertyikin hieman vyötärölle sitä peittämään. Sivuttaisten vatsalihasten treenaus voi kuulemma hyvässä lykyssä estää tätä tapahtumasta, mutta hoikilla ihmisillä ja notkoselkäisillä sekään ei välttämättä auta.

On kyllä aika hurjan näköistä, kun esim. makuulta istumaan noustessa keskelle vatsaa nousee sellainen pitkä kohouma. Nyt pitää alkaa kiinnittämään vähän huomiota siihen, miten liikkuu ja kaikki painavat nostelut saa jäädä miehen hoidettaviksi jatkossa.

Löysin listan välteltävistä liikkeistä:

- yläkehon kiertoliikkeet
- vatsaa venyttävät liikkeet
- vatsarutistukset
- selällään "polkeminen"
 
Yskiessä pitäisi myös pyrkiä tukemaan vatsalihaksia sivuilta.

Huh. Tässä on aika paljon sulateltavaa nyt. Vatsaa ei saisi rasittaa, ettei ongelma pahene. Jos tuo lihasten väli venyy liian suureksi, niin se ei enää korjaannu itsestään ja voi vaatia leikkauksen. Apua!

Garderobin sisältö uusiksi

Nyt alkaa olemaan sen verta turvoksissa niin vatsa kuin tissitkin, että vaatteet ei meinaa mahtua päälle. Ennen ihan sopiva toppi tuntui makkarankuorelta päällä, ja housuissa ei mene enää vetoketjut ja napit kiinni. Jouduin jo turvautumaan hetkeksi kuminauhakikkaan, jotta sain jotkut housut sentään pysymään jalassa.

Kirpparilta tuli tehtyä hieno löytö, ja bongasin aivan uudet (oli vielä laputkin kiinni) Mamaliciouksen äitiyshousut hintaan 6e. Samasta pöydästä löytyi myös Boobin ruskea äitiys/imetysmekko samaan hintaan, joten sekin oli otettava matkaan kun oli mulle sopivaa kokoa. Noilla on normaalisti hintaa about 50e, joten tämä oli kyllä selvää säästöä! On myös ihanan kevyt olo, kun housut ei enää purista, mutta enhän mä yksillä housuilla pärjää mitenkään.

Joten ei auttanut kuin selailla nettikauppoja ja eilen löysinkin Ellokselta kivan näköiset äitiysfarkut, pari tunikaa ja villatakin. Sopivasti oli 40% alennuskin kaikista ostoksista eilen, kun laitoin tilauksen menemään! Toivottavasti ovat sopivan kokoisia, niin ei tarvitsisi palauttaa.


Tänään tuli 13 viikkoa täyteen, eli 14. viikko alkoi. Uskomatonta, että 1/3 raskaudesta on jo takanapäin. Vastahan mä plussasin. Vauvan pituuskin alkaa lähentelemään kymmentä senttiä. Kasvuvauhti on päätä huimaava! Puoliväliinkään ei ole enää edes kahta kuukautta.


Hieman on mietityttänyt, että "pitäisikö" minun suhtautua raskauteen samalla tavalla kuin niin moni muu lapsettomuustaustainen; stressaten, panikoiden, ahdistuen? Annanko minä itsestäni jotenkin hössöttävän kuvan intoilemalla ja olemalla onnellinen, luuleeko muut että olen unohtanut kaikki ne raskaat vuodet päästyäni vihdoin tähän tilaan?

Olen toisaalta itsekin yllättynyt, kuinka luottavaisesti olen suhtautunut tähän tilanteeseen. Oletin pelkääväni enemmän, huolestuvani herkemmin. Tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että minä tunnen juuri niinkuin tunnen ja intoilen juuri sen verran kuin itsestä tuntuu hyvältä.

Yhtäkään vauvanvaatetta tai -tarviketta en ole uskaltanut vielä ostaa. Aivot ei oikein vieläkään osaa prosessoida sitä ajatusta, että minusta ihan oikeasti on tulossa äiti. Olen vasta nippanappa sisäistänyt sen, että olen raskaana. Tulevaisuutta en osaa kovin pitkälle visualisoida. En myöskään ole vielä kertonut raskaudesta töissä. Suunnittelin kyllä tarjoavani pullakahvit toimistolla np-ultran jälkeen, sitten seerumiseulan tulosten jälkeen, mutta edelleen emmin. Ei vaan jotenkin tunnu luonnolliselta puhua tästä muiden kuin miehen kanssa. Mulla (tai meillä) on oma pieni kupla, johon ei muut ole vielä päässeet sisään.