Tumps

Ei tullut maailmanloppua - tuli mahtava lomamatka, ensimmäiset potkut ja paluu Suomeen.

Ensimmäisiä liikkeitä tuntui siis menomatkalla lentokoneessa rv17+2, ja eilen n. kaksi viikkoa myöhemmin oli vauvalla kunnon jumppatuokio iltasella ja mieskin pääsi jo tunnustelemaan niitä muksauksia.

Mä odottelin kovasti jotain ilmakuplien tapaista, tai sitten hentoista "kutitusta", kun tällaisia kuvauksia olen ekoista liikkeistä lukenut. Pah. Mitään sellaisia en ole tuntenut missään vaiheessa, vaan ensimmäinen elonmerkki tuntui koputukselta ja nyt nuo potkut ovat jo ihan tönäisyjä.

Tiistaina on vihdoin se kauan odotettu rakenneultra. Toivon kovasti, että lääkäri vilkaisisi pienen pätkän 4D-näkymässäkin ja olisi aika ihanaa saada joku hyvä kasvokuva kotiinkin. Noh, jos ei hienoja kuvia saada, niin täytynee harkita jos sitä raaskisi käydä vielä 4D-ultrassa hieman myöhemmin.


Tällä hetkellä elämä tuntuu niin hattaralta, etten edes löydä sanoja kuvailemaan tätä onnea.

Identiteettikriisi

Edelleen tuntuu vaikealta ymmärtää, että olen siirtymässä elämässä eteenpäin, siihen vaiheeseen jota olemme jo vuosia toivoneet.

Eilinen blogistien tapaaminen vahvisti entisestään tunnetta siitä, että olen edelleen lapseton ja koen heidän kanssaan yhä suurta yhteenkuuluvuudentunnetta. Yllättävän paljon minulla olikin sanottavaa, vaikka luulin seuraavani muiden keskustelua lähinnä hiljaa sivusta. Hoitokokemukset, kaiken allensa peittävä suru, pettymykset... Ne ovat kaikki edelleen suuri osa minua, vaikka valoa onkin jo näkyvissä.

Raskaudet eivät juuri olleet tapaamisessa tapetilla, ja toivon ettei vielä hoidoissa käyvät tai niitä odottelevat tunteneet oloaan ahdistuneeksi meidän enemmän ja vähemmän mahakkaiden seurassa. Minä ainakin tunsin oloni tervetulleeksi joukkoon, vaikka olenkin jo "onnellinen odottaja".

Lapsettomuus on jättänyt jälkensä minuun, iäksi. Varmasti arvet haalistuu ajan kanssa, ja ehkä luonteenikin vielä muuttuu takaisin iloisen pulppuavaksi? Kotimatkalla autossa sanoinkin kyytiläisille, että kaikesta huolimatta arvostan lapsettomuuskokemusta osana elämääni. Se on muovannut minusta sen mitä olen tänään ja vaikka se on raastanut parisuhdettamme sen alkuajoista asti, olemme mieheni kanssa hitsautuneet niin tiukasti yhteen etten usko minkään voivan meitä enää erottaa.


Valtavat kiitokset kaikille tapaamiseen osallistuneille, ja kiitokset myös Simpukka-yhdistykselle tilojen lainaamisesta. Ihanaa, että niin moni uskaltautui paikalle!

Neuvolarapsaa ja sairaalapohdintaa

Tiistaina oli neuvola. Se alkoi sydänäänten kuuntelulla, jotka löytyivätkin helposti ja kuuluivat hyvin. Mulla tuli jotenkin tosi vaivautunut olo, kun se meidän kätilö halusi kuunnella sykettä tosi pitkään. Katselin vaan kattoa ja hymyilin. Kun on kotona tuo doppler, niin ei se jotenkin ole niin vavahduttavaa enää kuunnella sitä jumpsutusta. Heti kun syke löytyy, tulee helpotus, ja sen jälkeen mun tarpeeni on tyydytetty siltä saralta.

Sitten pitikin hypätä taas vaa'alle. Pienellä jännityksellä odotin sitä hetkeä, koska olen kotona seurannut painonnousua ja ollut hieman järkyttynyt siitä, että jo tässä vaiheessa kiloja on kertynyt neljä kappaletta. Kätilö taas tuntui ennemminkin odottaneen hurjempaa paisumista ja vakuutteli, ettei vielä tarvitse huolestua jos paino ei tunnu nousevan. Osa kiloista on selvästi kertynyt tisseihin ja niiden alapuolelle. Vanhat liivit eivät mene enää päälle kuppikoon saati ympärysmittansa puolesta. Vauva ei vielä paina kuin sen n. 100g, ja lapsivettäkään ei kaiketi kovin paljoa ole.

Verenpaine oli laskenut edellisestä kerrasta hienosti. Ekalla käynnillä se oli 143/96. Liian korkea siis ja silloin kätilö jo puhui mahdollisesta lääkityksestä jos tuosta vielä nousisi. Kehitys on ollut loistavaa, koska nyt paineet olivat vain 134/76!


Väli-ihmetys: Ihan älytöntä, että minä kirjaan ylös neuvolakuulumisia.
En ole yhtään tottunut tällaiseen.


Pientä paniikkia alkoi pukkaamaan, kun kätilö pyysi päättämään seuraavaan kertaan mennessä synnytyssairaalan valmiiksi. Meillä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, kun Naikkarilla on remontti päällä keväällä ja se on aikalailla unohdettava laskuista. Jäljelle jää siis Jorvi, Kättäri ja Hyvinkää. Ja mulla ei ole hajuakaan, että mikä olisi fiksuin valinta. Jokaiseen on suunnilleen yhtä pitkä matka, n. 30-40min autolla, joten sen suhteen ei ole ongelmia minkään sairaalan kanssa.

Kokemuksia? Mitä tässä kannattaa ottaa huomioon? HUSin sivut ei paljoa auttaneet.

Muutoksia kehossa

Maha on pullahtanut selkeästi ulos viimeisen viikon aikana. Onneksi Elloksen äitiysfarkut oli ihan täydelliset, niin ei housut purista.

Ja kaiketi tästä kummun pyöristymisestä johtuen mun suorat vatsalihakset on erkaantuneet. Ilmeisesti tätä tapahtuu n. 30% odottajista, ja useimmilla vasta raskauden loppuvaiheessa/synnytyksessä. Mitä tiukemmat vatsalihakset, sitä todennäköisempää erkaantuminen on. En mä kyllä ole treenannut vuosiin, mutta sixpack on silti pysynyt aika hyvässä terässä vaikka vararavintoa kertyikin hieman vyötärölle sitä peittämään. Sivuttaisten vatsalihasten treenaus voi kuulemma hyvässä lykyssä estää tätä tapahtumasta, mutta hoikilla ihmisillä ja notkoselkäisillä sekään ei välttämättä auta.

On kyllä aika hurjan näköistä, kun esim. makuulta istumaan noustessa keskelle vatsaa nousee sellainen pitkä kohouma. Nyt pitää alkaa kiinnittämään vähän huomiota siihen, miten liikkuu ja kaikki painavat nostelut saa jäädä miehen hoidettaviksi jatkossa.

Löysin listan välteltävistä liikkeistä:

- yläkehon kiertoliikkeet
- vatsaa venyttävät liikkeet
- vatsarutistukset
- selällään "polkeminen"
 
Yskiessä pitäisi myös pyrkiä tukemaan vatsalihaksia sivuilta.

Huh. Tässä on aika paljon sulateltavaa nyt. Vatsaa ei saisi rasittaa, ettei ongelma pahene. Jos tuo lihasten väli venyy liian suureksi, niin se ei enää korjaannu itsestään ja voi vaatia leikkauksen. Apua!

Garderobin sisältö uusiksi

Nyt alkaa olemaan sen verta turvoksissa niin vatsa kuin tissitkin, että vaatteet ei meinaa mahtua päälle. Ennen ihan sopiva toppi tuntui makkarankuorelta päällä, ja housuissa ei mene enää vetoketjut ja napit kiinni. Jouduin jo turvautumaan hetkeksi kuminauhakikkaan, jotta sain jotkut housut sentään pysymään jalassa.

Kirpparilta tuli tehtyä hieno löytö, ja bongasin aivan uudet (oli vielä laputkin kiinni) Mamaliciouksen äitiyshousut hintaan 6e. Samasta pöydästä löytyi myös Boobin ruskea äitiys/imetysmekko samaan hintaan, joten sekin oli otettava matkaan kun oli mulle sopivaa kokoa. Noilla on normaalisti hintaa about 50e, joten tämä oli kyllä selvää säästöä! On myös ihanan kevyt olo, kun housut ei enää purista, mutta enhän mä yksillä housuilla pärjää mitenkään.

Joten ei auttanut kuin selailla nettikauppoja ja eilen löysinkin Ellokselta kivan näköiset äitiysfarkut, pari tunikaa ja villatakin. Sopivasti oli 40% alennuskin kaikista ostoksista eilen, kun laitoin tilauksen menemään! Toivottavasti ovat sopivan kokoisia, niin ei tarvitsisi palauttaa.


Tänään tuli 13 viikkoa täyteen, eli 14. viikko alkoi. Uskomatonta, että 1/3 raskaudesta on jo takanapäin. Vastahan mä plussasin. Vauvan pituuskin alkaa lähentelemään kymmentä senttiä. Kasvuvauhti on päätä huimaava! Puoliväliinkään ei ole enää edes kahta kuukautta.


Hieman on mietityttänyt, että "pitäisikö" minun suhtautua raskauteen samalla tavalla kuin niin moni muu lapsettomuustaustainen; stressaten, panikoiden, ahdistuen? Annanko minä itsestäni jotenkin hössöttävän kuvan intoilemalla ja olemalla onnellinen, luuleeko muut että olen unohtanut kaikki ne raskaat vuodet päästyäni vihdoin tähän tilaan?

Olen toisaalta itsekin yllättynyt, kuinka luottavaisesti olen suhtautunut tähän tilanteeseen. Oletin pelkääväni enemmän, huolestuvani herkemmin. Tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että minä tunnen juuri niinkuin tunnen ja intoilen juuri sen verran kuin itsestä tuntuu hyvältä.

Yhtäkään vauvanvaatetta tai -tarviketta en ole uskaltanut vielä ostaa. Aivot ei oikein vieläkään osaa prosessoida sitä ajatusta, että minusta ihan oikeasti on tulossa äiti. Olen vasta nippanappa sisäistänyt sen, että olen raskaana. Tulevaisuutta en osaa kovin pitkälle visualisoida. En myöskään ole vielä kertonut raskaudesta töissä. Suunnittelin kyllä tarjoavani pullakahvit toimistolla np-ultran jälkeen, sitten seerumiseulan tulosten jälkeen, mutta edelleen emmin. Ei vaan jotenkin tunnu luonnolliselta puhua tästä muiden kuin miehen kanssa. Mulla (tai meillä) on oma pieni kupla, johon ei muut ole vielä päässeet sisään.

Mielettömät bileet!

Eilen oli se kauan odotettu ja jännitetty nt-ultra.
Odotushuoneessa tuntui, että sydän hyppää ihan kohta rinnasta.

Lääkäri kutsui meidät sisään englanniksi, kun ei mun nimestä osannut päätellä ollaanko suomalaisia vai ei. Asia tuli korjatuksi heti kätellessä ;)

"Aika paljon olette käyneet Eero Varilalla. Varmaan monta rahaa on uponnut hoitoihin."

Ultra tehtiin (pääasiassa) alakautta, ja hienot oli näkymät. Istukka on takaseinässä ja kuulemma voin alkaa tuntea liikeitä melko piankin. Varsinkin jos vauva jatkaa eloaan niin aktiivisena, miltä ultrassa näytti. Siellä se viuhtoi menemään, ja teki mittausten suorittamisesta uskomattoman vaikeaa. Mutta en valita, saatiinpa katsella vauvaa pidempään!

Pää oli kuulemma oikean mallinen, luutunut hienosti sivuilta ja molemmat aivolohkot näkyi hyvin. Jo tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että turvotusta ei ole paljon, vaikkei mittaa vielä saanutkaan otettua. Sormet ja varpaat erottui todella selvästi, ja kaikki rakenteet oli kuulemma kunnossa. Vauva oli niellyt lapsivettä, jonka ansiosta vatsalaukku ja virtsarakkokin erottuivat pieninä mustina täplinä.

Mutta ne mitat, ne mitat. Eihän siitä tuntunut tulevan yhtään mitään, kun vauva potki ja sätki niin älyttömästi. Odoteltiin parempaa asentoa, tökittiin mahaa, yritettiin ja yritettiin. Lopulta lääkäri luovutti ja siirtyi ultraamaan vatsan päältä, josta vihdoin hetken odottelun jälkeen saatiin sopiva kuvakulma.

Pää-perämitta 4.85cm, niskaturvotusta 1.4mm.
"Terve vauva", lääkärin sanoja lainatakseni.

Toki tässä nyt odotellaan vielä veriseulan tuloksia, mutta en jaksa uskoa, että sieltä tulisi mitään ikäviä yllätyksiä. Kyllä tämä lapsi on nyt tarkoitettu meille. Niin haluan uskoa.

<3

Ristiriitaista

Tuntuu vaikealta kirjoittaa omia hehkutuksia, kun nyt on viimeisten parin viikon sisään kanssaodottajia tippunut kelkasta pois, niin blogimaailmassa kuin foorumeillakin. En voi sanoa, että tuntuisi väärältä, että olen itse edelleen raskaana, mutta pahalta tuntuu muiden puolesta kuitenkin. Ajatus siitä, että oma odotus päättyisi, yhtäkkiä näin hyvillä viikkolukemilla, on musertava.

Mä koin pienoisia kauhun hetkiä lauantaina. Aivan tyhjästä alkoi kamala vatsa- ja selkäkipu, pahimmillaan se oli jopa kovempi kuin menkkojen aikaan. Se kesti useita tunteja, ja paheni aina istuessa. Seisaalteen ja makuulla oli helpompaa.

Kivut hellittivät onneksi lopulta, eikä niiden yhteydessä tullut vuotoa, mutta olin siitä lähtien varpaillani tämän raskauden jatkumisen suhteen. Löysin kotidopplerin niin hyvästä tarjouksesta, että mun oli yksinkertaisesti pakko tilata se. Ja paketti saapui eilen.

Syke löytyi. Mikä helpotus!
Nyt tuntuu helpommalta odottaa ensi viikon ultraa.