Identiteettikriisi

Edelleen tuntuu vaikealta ymmärtää, että olen siirtymässä elämässä eteenpäin, siihen vaiheeseen jota olemme jo vuosia toivoneet.

Eilinen blogistien tapaaminen vahvisti entisestään tunnetta siitä, että olen edelleen lapseton ja koen heidän kanssaan yhä suurta yhteenkuuluvuudentunnetta. Yllättävän paljon minulla olikin sanottavaa, vaikka luulin seuraavani muiden keskustelua lähinnä hiljaa sivusta. Hoitokokemukset, kaiken allensa peittävä suru, pettymykset... Ne ovat kaikki edelleen suuri osa minua, vaikka valoa onkin jo näkyvissä.

Raskaudet eivät juuri olleet tapaamisessa tapetilla, ja toivon ettei vielä hoidoissa käyvät tai niitä odottelevat tunteneet oloaan ahdistuneeksi meidän enemmän ja vähemmän mahakkaiden seurassa. Minä ainakin tunsin oloni tervetulleeksi joukkoon, vaikka olenkin jo "onnellinen odottaja".

Lapsettomuus on jättänyt jälkensä minuun, iäksi. Varmasti arvet haalistuu ajan kanssa, ja ehkä luonteenikin vielä muuttuu takaisin iloisen pulppuavaksi? Kotimatkalla autossa sanoinkin kyytiläisille, että kaikesta huolimatta arvostan lapsettomuuskokemusta osana elämääni. Se on muovannut minusta sen mitä olen tänään ja vaikka se on raastanut parisuhdettamme sen alkuajoista asti, olemme mieheni kanssa hitsautuneet niin tiukasti yhteen etten usko minkään voivan meitä enää erottaa.


Valtavat kiitokset kaikille tapaamiseen osallistuneille, ja kiitokset myös Simpukka-yhdistykselle tilojen lainaamisesta. Ihanaa, että niin moni uskaltautui paikalle!

Neuvolarapsaa ja sairaalapohdintaa

Tiistaina oli neuvola. Se alkoi sydänäänten kuuntelulla, jotka löytyivätkin helposti ja kuuluivat hyvin. Mulla tuli jotenkin tosi vaivautunut olo, kun se meidän kätilö halusi kuunnella sykettä tosi pitkään. Katselin vaan kattoa ja hymyilin. Kun on kotona tuo doppler, niin ei se jotenkin ole niin vavahduttavaa enää kuunnella sitä jumpsutusta. Heti kun syke löytyy, tulee helpotus, ja sen jälkeen mun tarpeeni on tyydytetty siltä saralta.

Sitten pitikin hypätä taas vaa'alle. Pienellä jännityksellä odotin sitä hetkeä, koska olen kotona seurannut painonnousua ja ollut hieman järkyttynyt siitä, että jo tässä vaiheessa kiloja on kertynyt neljä kappaletta. Kätilö taas tuntui ennemminkin odottaneen hurjempaa paisumista ja vakuutteli, ettei vielä tarvitse huolestua jos paino ei tunnu nousevan. Osa kiloista on selvästi kertynyt tisseihin ja niiden alapuolelle. Vanhat liivit eivät mene enää päälle kuppikoon saati ympärysmittansa puolesta. Vauva ei vielä paina kuin sen n. 100g, ja lapsivettäkään ei kaiketi kovin paljoa ole.

Verenpaine oli laskenut edellisestä kerrasta hienosti. Ekalla käynnillä se oli 143/96. Liian korkea siis ja silloin kätilö jo puhui mahdollisesta lääkityksestä jos tuosta vielä nousisi. Kehitys on ollut loistavaa, koska nyt paineet olivat vain 134/76!


Väli-ihmetys: Ihan älytöntä, että minä kirjaan ylös neuvolakuulumisia.
En ole yhtään tottunut tällaiseen.


Pientä paniikkia alkoi pukkaamaan, kun kätilö pyysi päättämään seuraavaan kertaan mennessä synnytyssairaalan valmiiksi. Meillä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, kun Naikkarilla on remontti päällä keväällä ja se on aikalailla unohdettava laskuista. Jäljelle jää siis Jorvi, Kättäri ja Hyvinkää. Ja mulla ei ole hajuakaan, että mikä olisi fiksuin valinta. Jokaiseen on suunnilleen yhtä pitkä matka, n. 30-40min autolla, joten sen suhteen ei ole ongelmia minkään sairaalan kanssa.

Kokemuksia? Mitä tässä kannattaa ottaa huomioon? HUSin sivut ei paljoa auttaneet.