maanantai 17. joulukuuta 2012

Identiteettikriisi

Edelleen tuntuu vaikealta ymmärtää, että olen siirtymässä elämässä eteenpäin, siihen vaiheeseen jota olemme jo vuosia toivoneet.

Eilinen blogistien tapaaminen vahvisti entisestään tunnetta siitä, että olen edelleen lapseton ja koen heidän kanssaan yhä suurta yhteenkuuluvuudentunnetta. Yllättävän paljon minulla olikin sanottavaa, vaikka luulin seuraavani muiden keskustelua lähinnä hiljaa sivusta. Hoitokokemukset, kaiken allensa peittävä suru, pettymykset... Ne ovat kaikki edelleen suuri osa minua, vaikka valoa onkin jo näkyvissä.

Raskaudet eivät juuri olleet tapaamisessa tapetilla, ja toivon ettei vielä hoidoissa käyvät tai niitä odottelevat tunteneet oloaan ahdistuneeksi meidän enemmän ja vähemmän mahakkaiden seurassa. Minä ainakin tunsin oloni tervetulleeksi joukkoon, vaikka olenkin jo "onnellinen odottaja".

Lapsettomuus on jättänyt jälkensä minuun, iäksi. Varmasti arvet haalistuu ajan kanssa, ja ehkä luonteenikin vielä muuttuu takaisin iloisen pulppuavaksi? Kotimatkalla autossa sanoinkin kyytiläisille, että kaikesta huolimatta arvostan lapsettomuuskokemusta osana elämääni. Se on muovannut minusta sen mitä olen tänään ja vaikka se on raastanut parisuhdettamme sen alkuajoista asti, olemme mieheni kanssa hitsautuneet niin tiukasti yhteen etten usko minkään voivan meitä enää erottaa.


Valtavat kiitokset kaikille tapaamiseen osallistuneille, ja kiitokset myös Simpukka-yhdistykselle tilojen lainaamisesta. Ihanaa, että niin moni uskaltautui paikalle!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Neuvolarapsaa ja sairaalapohdintaa

Tiistaina oli neuvola. Se alkoi sydänäänten kuuntelulla, jotka löytyivätkin helposti ja kuuluivat hyvin. Mulla tuli jotenkin tosi vaivautunut olo, kun se meidän kätilö halusi kuunnella sykettä tosi pitkään. Katselin vaan kattoa ja hymyilin. Kun on kotona tuo doppler, niin ei se jotenkin ole niin vavahduttavaa enää kuunnella sitä jumpsutusta. Heti kun syke löytyy, tulee helpotus, ja sen jälkeen mun tarpeeni on tyydytetty siltä saralta.

Sitten pitikin hypätä taas vaa'alle. Pienellä jännityksellä odotin sitä hetkeä, koska olen kotona seurannut painonnousua ja ollut hieman järkyttynyt siitä, että jo tässä vaiheessa kiloja on kertynyt neljä kappaletta. Kätilö taas tuntui ennemminkin odottaneen hurjempaa paisumista ja vakuutteli, ettei vielä tarvitse huolestua jos paino ei tunnu nousevan. Osa kiloista on selvästi kertynyt tisseihin ja niiden alapuolelle. Vanhat liivit eivät mene enää päälle kuppikoon saati ympärysmittansa puolesta. Vauva ei vielä paina kuin sen n. 100g, ja lapsivettäkään ei kaiketi kovin paljoa ole.

Verenpaine oli laskenut edellisestä kerrasta hienosti. Ekalla käynnillä se oli 143/96. Liian korkea siis ja silloin kätilö jo puhui mahdollisesta lääkityksestä jos tuosta vielä nousisi. Kehitys on ollut loistavaa, koska nyt paineet olivat vain 134/76!


Väli-ihmetys: Ihan älytöntä, että minä kirjaan ylös neuvolakuulumisia.
En ole yhtään tottunut tällaiseen.


Pientä paniikkia alkoi pukkaamaan, kun kätilö pyysi päättämään seuraavaan kertaan mennessä synnytyssairaalan valmiiksi. Meillä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, kun Naikkarilla on remontti päällä keväällä ja se on aikalailla unohdettava laskuista. Jäljelle jää siis Jorvi, Kättäri ja Hyvinkää. Ja mulla ei ole hajuakaan, että mikä olisi fiksuin valinta. Jokaiseen on suunnilleen yhtä pitkä matka, n. 30-40min autolla, joten sen suhteen ei ole ongelmia minkään sairaalan kanssa.

Kokemuksia? Mitä tässä kannattaa ottaa huomioon? HUSin sivut ei paljoa auttaneet.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Muutoksia kehossa

Maha on pullahtanut selkeästi ulos viimeisen viikon aikana. Onneksi Elloksen äitiysfarkut oli ihan täydelliset, niin ei housut purista.

Ja kaiketi tästä kummun pyöristymisestä johtuen mun suorat vatsalihakset on erkaantuneet. Ilmeisesti tätä tapahtuu n. 30% odottajista, ja useimmilla vasta raskauden loppuvaiheessa/synnytyksessä. Mitä tiukemmat vatsalihakset, sitä todennäköisempää erkaantuminen on. En mä kyllä ole treenannut vuosiin, mutta sixpack on silti pysynyt aika hyvässä terässä vaikka vararavintoa kertyikin hieman vyötärölle sitä peittämään. Sivuttaisten vatsalihasten treenaus voi kuulemma hyvässä lykyssä estää tätä tapahtumasta, mutta hoikilla ihmisillä ja notkoselkäisillä sekään ei välttämättä auta.


















On kyllä aika hurjan näköistä, kun esim. makuulta istumaan noustessa keskelle vatsaa nousee sellainen pitkä kohouma. Nyt pitää alkaa kiinnittämään vähän huomiota siihen, miten liikkuu ja kaikki painavat nostelut saa jäädä miehen hoidettaviksi jatkossa.

Löysin listan välteltävistä liikkeistä:

- yläkehon kiertoliikkeet
- vatsaa venyttävät liikkeet
- vatsarutistukset
- selällään "polkeminen"
 
Yskiessä pitäisi myös pyrkiä tukemaan vatsalihaksia sivuilta.

Huh. Tässä on aika paljon sulateltavaa nyt. Vatsaa ei saisi rasittaa, ettei ongelma pahene. Jos tuo lihasten väli venyy liian suureksi, niin se ei enää korjaannu itsestään ja voi vaatia leikkauksen. Apua!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Garderobin sisältö uusiksi

Nyt alkaa olemaan sen verta turvoksissa niin vatsa kuin tissitkin, että vaatteet ei meinaa mahtua päälle. Ennen ihan sopiva toppi tuntui makkarankuorelta päällä, ja housuissa ei mene enää vetoketjut ja napit kiinni. Jouduin jo turvautumaan hetkeksi kuminauhakikkaan, jotta sain jotkut housut sentään pysymään jalassa.

Kirpparilta tuli tehtyä hieno löytö, ja bongasin aivan uudet (oli vielä laputkin kiinni) Mamaliciouksen äitiyshousut hintaan 6e. Samasta pöydästä löytyi myös Boobin ruskea äitiys/imetysmekko samaan hintaan, joten sekin oli otettava matkaan kun oli mulle sopivaa kokoa. Noilla on normaalisti hintaa about 50e, joten tämä oli kyllä selvää säästöä! On myös ihanan kevyt olo, kun housut ei enää purista, mutta enhän mä yksillä housuilla pärjää mitenkään.

Joten ei auttanut kuin selailla nettikauppoja ja eilen löysinkin Ellokselta kivan näköiset äitiysfarkut, pari tunikaa ja villatakin. Sopivasti oli 40% alennuskin kaikista ostoksista eilen, kun laitoin tilauksen menemään! Toivottavasti ovat sopivan kokoisia, niin ei tarvitsisi palauttaa.


Tänään tuli 13 viikkoa täyteen, eli 14. viikko alkoi. Uskomatonta, että 1/3 raskaudesta on jo takanapäin. Vastahan mä plussasin. Vauvan pituuskin alkaa lähentelemään kymmentä senttiä. Kasvuvauhti on päätä huimaava! Puoliväliinkään ei ole enää edes kahta kuukautta.


Hieman on mietityttänyt, että "pitäisikö" minun suhtautua raskauteen samalla tavalla kuin niin moni muu lapsettomuustaustainen; stressaten, panikoiden, ahdistuen? Annanko minä itsestäni jotenkin hössöttävän kuvan intoilemalla ja olemalla onnellinen, luuleeko muut että olen unohtanut kaikki ne raskaat vuodet päästyäni vihdoin tähän tilaan?

Olen toisaalta itsekin yllättynyt, kuinka luottavaisesti olen suhtautunut tähän tilanteeseen. Oletin pelkääväni enemmän, huolestuvani herkemmin. Tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että minä tunnen juuri niinkuin tunnen ja intoilen juuri sen verran kuin itsestä tuntuu hyvältä.

Yhtäkään vauvanvaatetta tai -tarviketta en ole uskaltanut vielä ostaa. Aivot ei oikein vieläkään osaa prosessoida sitä ajatusta, että minusta ihan oikeasti on tulossa äiti. Olen vasta nippanappa sisäistänyt sen, että olen raskaana. Tulevaisuutta en osaa kovin pitkälle visualisoida. En myöskään ole vielä kertonut raskaudesta töissä. Suunnittelin kyllä tarjoavani pullakahvit toimistolla np-ultran jälkeen, sitten seerumiseulan tulosten jälkeen, mutta edelleen emmin. Ei vaan jotenkin tunnu luonnolliselta puhua tästä muiden kuin miehen kanssa. Mulla (tai meillä) on oma pieni kupla, johon ei muut ole vielä päässeet sisään.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Mielettömät bileet!

Eilen oli se kauan odotettu ja jännitetty nt-ultra.
Odotushuoneessa tuntui, että sydän hyppää ihan kohta rinnasta.

Lääkäri kutsui meidät sisään englanniksi, kun ei mun nimestä osannut päätellä ollaanko suomalaisia vai ei. Asia tuli korjatuksi heti kätellessä ;)

"Aika paljon olette käyneet Eero Varilalla. Varmaan monta rahaa on uponnut hoitoihin."

Ultra tehtiin (pääasiassa) alakautta, ja hienot oli näkymät. Istukka on takaseinässä ja kuulemma voin alkaa tuntea liikeitä melko piankin. Varsinkin jos vauva jatkaa eloaan niin aktiivisena, miltä ultrassa näytti. Siellä se viuhtoi menemään, ja teki mittausten suorittamisesta uskomattoman vaikeaa. Mutta en valita, saatiinpa katsella vauvaa pidempään!

Pää oli kuulemma oikean mallinen, luutunut hienosti sivuilta ja molemmat aivolohkot näkyi hyvin. Jo tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että turvotusta ei ole paljon, vaikkei mittaa vielä saanutkaan otettua. Sormet ja varpaat erottui todella selvästi, ja kaikki rakenteet oli kuulemma kunnossa. Vauva oli niellyt lapsivettä, jonka ansiosta vatsalaukku ja virtsarakkokin erottuivat pieninä mustina täplinä.

Mutta ne mitat, ne mitat. Eihän siitä tuntunut tulevan yhtään mitään, kun vauva potki ja sätki niin älyttömästi. Odoteltiin parempaa asentoa, tökittiin mahaa, yritettiin ja yritettiin. Lopulta lääkäri luovutti ja siirtyi ultraamaan vatsan päältä, josta vihdoin hetken odottelun jälkeen saatiin sopiva kuvakulma.

Pää-perämitta 4.85cm, niskaturvotusta 1.4mm.
"Terve vauva", lääkärin sanoja lainatakseni.

Toki tässä nyt odotellaan vielä veriseulan tuloksia, mutta en jaksa uskoa, että sieltä tulisi mitään ikäviä yllätyksiä. Kyllä tämä lapsi on nyt tarkoitettu meille. Niin haluan uskoa.

<3

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ristiriitaista

Tuntuu vaikealta kirjoittaa omia hehkutuksia, kun nyt on viimeisten parin viikon sisään kanssaodottajia tippunut kelkasta pois, niin blogimaailmassa kuin foorumeillakin. En voi sanoa, että tuntuisi väärältä, että olen itse edelleen raskaana, mutta pahalta tuntuu muiden puolesta kuitenkin. Ajatus siitä, että oma odotus päättyisi, yhtäkkiä näin hyvillä viikkolukemilla, on musertava.

Mä koin pienoisia kauhun hetkiä lauantaina. Aivan tyhjästä alkoi kamala vatsa- ja selkäkipu, pahimmillaan se oli jopa kovempi kuin menkkojen aikaan. Se kesti useita tunteja, ja paheni aina istuessa. Seisaalteen ja makuulla oli helpompaa.

Kivut hellittivät onneksi lopulta, eikä niiden yhteydessä tullut vuotoa, mutta olin siitä lähtien varpaillani tämän raskauden jatkumisen suhteen. Löysin kotidopplerin niin hyvästä tarjouksesta, että mun oli yksinkertaisesti pakko tilata se. Ja paketti saapui eilen.

Syke löytyi. Mikä helpotus!
Nyt tuntuu helpommalta odottaa ensi viikon ultraa.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Hengissä

Siellä se sydän sykki, 170-180 iskua minuutissa <3

Todella helposti löytyi syke, ei tarvinnut etsiä juuri ollenkaan. Kuulemma mun ruuminrakenne on sellainen (lue: hoikka), että syke löytyy helpommin. Hyvä niin! Tämä huojensi oloa paljon. Nyt on helpompi uskoa, että kaikki voi mennä hyvin, vaikkei oireita juuri olekaan.

Kätilön mukaan pitäisi pyrkiä nyt vaan iloitsemaan hyvästä olosta. Ollaan jo niin hyvillä viikoilla, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että joku menee pieleen. Roikutaan nyt niissä todennäköisyyksissä tiukasti, ja toivotaan parasta.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Oireet vähenee

Huominen neuvola jännittää ihan jäätävästi.
Oireet on lieventyneet todella paljon, ja osaan niistä on jo niin tottunut, ettei tässä kyllä tunne olevansa raskaana ollenkaan.

Vatsan turvotus on hieman laskenut viikon takaisesta, mutta sain silti jo raskauskyselyitä hieman tuntemattomammilta ihmisiltä. Kävin eilen vanhojen kurssikavereideni kanssa ravintolassa syömässä ja heti takin riisuttuani tuli kaksi ensimmäistä lääppimään mahaa ja kyselemään laskettua aikaa. Hieman myöhemmin yksi tuli vienosti kysymään, että "Onko siellä joku? Taidat olla jo aika pitkällä?". Yritä tässä nyt sitten salailla mitään...

Olen varma, että töissäkin osa on jo huomannut, muttei vielä kehtaa kysyä. Pari viikkoa vielä, niin päästään siihen nt-ultraan ja sen jälkeen voi jo vähän vapautuneemmin kertoa tästä eteenpäin. Kivaahan se on, että maha pullottaa, mutta en mä ihan vielä ole valmis kailottamaan tästä raskaudesta koko maailmalle. 

tiistai 23. lokakuuta 2012

Koska sitä eheytyy?

Siirtymä lapsettomasta odottajaksi tuntuu hieman hankalalta.
Vaikka olemme jo kahdesti nähneet sydämen sykkeen, ja vatsaa alkaa olla jo vaikea peitellä, ei tämä silti ole oikein uponnut tajuntaan. Huomaan olevani edelleen ihan yhtä varuillani ihmisten seurassa kuin aiemmin, ehkä jopa enemmän. Pitäydyn mielummin omissa oloissani.

Olen suunnattoman onnellinen, mutta en jotenkin osaa tuoda sitä ilmi muille. Suhtaudun tähän raskauteen muiden kanssa keskustellessa jotenkin "ulkopuolisesta näkökulmasta". Olenko kovettanut itseni lapsettomuuden kanssa niin pahasti, etten osaa näyttää tunteitani enää?

Jokatapauksessa mun sisällä myllertää ja kovasti. Ihan rinnasta puristaa, kun näen miten innoissaan mies on. Pystynkö minä todella kantamaan hänen lastaan tässä kehossa, joka aina aiemmin on tuottanut pettymyksen eikä hoitanut tehtäviään kunnialla? Tuleeko meistä ihan oikeasti perhe?


Kymmenes viikko alkaa huomenna. Eli meidän pieni vauvanalku on jo n. 2,5cm pitkä ja alkaa liikkua. Hämmästyttää, miten nopeasti se kasvaa. Kohtukin on jonkun neuvolasta saadun kirjasen mukaan pian jo greipin kokoinen!

torstai 18. lokakuuta 2012

Jännitystä elämään

Eilen käynnistyi yhdeksäs raskausviikko ja sen kunniaksi oli myös ensimmäinen neuvolakäynti. Tuttu kätilö otti meidät vastaan todeten, että on ihana nähdä näissä uusissa merkeissä ja tuolla raskausklinikan puolella.

Ihan alkuun piti vilkaista, että vieläkö kohdussa on elämää. Yritettiin vatsan päältä, ja vaikka kuinka kaiveltiin, ei vaan millään löytynyt koko kohtua. Virtsarakko näkyi, mutta siinä kaikki. Kätilö sitten varovasti ehdotti, että kokeiltaisiinko alakautta. Ei kuulemma ollut tehnyt vaginaalista ultraa kuin kahdesti aiemmin, joten tässä vaiheessa mä otin jo sen asenteen, että ultrasessio saattaa venyä melko pitkäksi.

Joten pöksyt pois ja sitten aloitettiin kohdun etsintä uudestaan. Melko pian se näkyikin ruudulla pitkulaisena mustana aukkona. Mutta mitään ei siellä sisällä näkynyt. Kätilö etsi ja etsi, ja me miehen kanssa jännitettiin. Ja vaikka kuinka kaiveltiin, kohtu näytti tyhjältä ja kätilö jo ehti päästää suustaan, ettei kovin hyvältä näytä. Kaikki nähtiin kyllä häivähdys jotain, mutta se ei näyttänyt lupaavalta. Onneksi ultrausta jatkettiin vielä hetki, koska jostain kohdun perimmäisestä sopukasta löytyi kuin löytyikin ihan viikkoja vastaava, reilun sentin mittainen papu, jonka sydän sykki vimmatusti.

Mies oli pyörtymisen partaalla, mutta kyllä se itselläkin meinasi paniikki pukata päälle ennen kuin alkio löytyi. En vaan voinut uskoa, että sitä ei siellä olisi, kun lisää oireitakin oli ilmaantunut.

Kaikki hyvin, loppu hyvin :)

Verenpainetta mitattiin useaan kertaan. Ja aina se oli korkea. Ja niin se on ollut aina ennenkin. Sukuvika, minkäs teet. Hemoglobiiniarvo oli 129, eli kuulemma hyvä. Sitä ei mun ymmärtääkseni seurata ihan joka kerralla, vaan kätilö puhui, että puolivälin paikkeilla tsekattaisi arvoa uudestaan. Labroihin en vielä saanut lähetettä. Meillä on jo infektioverikokeet otettu lapsettomuushoitojen yhteydessä, joten niitä ei tarvitse onneksi ainakaan ottaa uudestaan. Se oli muistaakseni yli satasen paukku, joten onhan se selvää säästöä jos ne ainakin jää pois laskuista!

Nt-ultra varattiin marraskuun puolenvälin tienoille. Sen tulee tekemään joku HYKSin erikoislääkäri, joka pitää siis yksityistä vastaanottoa myös tuolla raskausklinikalla. Kätilö veikkasi, että meidän kemiat vois sopia yhteen tuon puheliaan sedän kanssa, kun se kyseli mun lääkäritoiveita. Mä totesin, että mieslääkärit on yleensä hellempiä, joten suosin mieluusti niitä. Joten saamani piti!

Saatiin kaikennäköisiä kirjasia mukaan ja ruokaohjeistuksia. Niihin onneksi tuo meidän kätilökin suhtautui ihan maalaisjärjellä, mutta ammattinsa puolesta joutuu kuitenkin nuo THL:n laatimat suositukset käymään meidän kanssa läpi. Kalaa ei kuulemma tarvitse syödä yhtään normaalia enempää, eikä sillä mitään hallaa tee lapselle vaikka suositukset sanookin että pitäisi popsia fisuja kahdesti viikossa. Ei kuulemma juuri kukaan normaali suomalainen syö noin paljoa kalaa! Kovat juustot on ok vaikka olisivatkin tehty pastöroimattomasta maidosta, ja tuorejuustojen listeriariskikin on niin olematon, ettei niistä tarvitse repiä stressiä. Pihvit voi kuulemma myös syödä mediumina, jos välttämättä haluaa, koska silloin liha on kuitenkin jo lämmintä eikä täysin raakaa.

Kaiken kaikkiaan jäi ihan hyvä fiilis käynnistä, vaikka säikyteltiinkin. Yksi pikakäynti on vielä nt-ultraa odotellessa kuun vaihteessa, jolloin koitetaan kuunnella sydänääniä ja saan silloin varmaan ne labralähetteetkin.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ultrakuulumisia

Aikaisemman blogipohjan kanssa tuli ongelmia, joten oli etsittävä uusi. Tämä saa nyt kelvata, ainakin toistaiseksi.

Eilen oli se hartaasti odotettu alkuraskauden ultra. Voi että meitä jännitti. Molemmilla oli vatsat ihan sekaisin kun istuttiin siinä odotushuoneessa. Ja tuttuun tapaan me oltiin reilusti etuajassa, joten sitä odottelua tuntui kestävän ikuisuuden.

Ja kuten aina ennekin, lääkärin kättelyn jälkeen lähti pöksyt pois ja asetuin tutkimuspöydälle. Mies tuli mun viereen ja ultraruutua käännettiin niin, että kaikilla oli hyvät näkymät.

Hetken lääkäri joutui hakemaan sopivaa kuvakulmaa ja asetuksia, mutta sitten sen suusta kuului "Hyvältä näyttää. Siellä on selkeä ruskuaispussi", sitten tuli pieni tauko ja ruudulla zoomailtiin. "Ja tässä näkyy oikein vahva syke!"

Miehellä kuulemma meinasi lähteä siinä vaiheessa jalat alta, mutta se päätyi sitten ilmeisesti ottamaan tukea siitä tutkimuspöydästä ja suuteli mua moneen kertaan :) Mä olin yllättynyt, että se syke näkyi ruudulla värillisenä. Se erottui siis selvästi mustavalkoisesta ympäristöstään.

Alkio vastasi viikkoja 6+4, joten se on kaksi päivää jäljessä. Syke kuitenkin oli ajankohtaan nähden oikeanlainen ja kaikki muukin näytti täydelliseltä, joten tuosta ei kuulemma pidä lainkaan huolestua. Ja näin varhaisessa vaiheessa noin pientä otusta mitatessa voi tulla herkästi mittavirheitä.

Käytiin vielä läpi hoidon kulkua ja vertailtiin näitä kahta IVF-kierrosta toisiinsa. Edelleen on täysi mysteeri, että miksi juuri nyt tärppäsi, kun aiemmin ei ole tapahtunut mitään. Lämmitti myös kovasti mieltä, kun olin jäänyt lääkärille mieleen siitä, että olen aina ollut todella tarkasti perillä kaikesta hoitohin liittyvästä ja olen selvästi löytänyt oikeita lähteitä etsiä tietoa. Mun päätelmiä ja pohdintoja ei ole joutunut ikinä korjailemaan, ja olen ollut todella ajantasalla kaikista uusista menetelmistä yms. Ehkä siitä syystä olenkin aina saanut lääkärin innoissaan kertomaan uusimmista uutisista ja kokeiluista :)

Saa kuulemma tulla paniikkiultraan tarkistamaan tilannetta milloin vain, aika järjestetään kyllä. Ja toivoi kuulevansa meistä viimeistään silloin touko-kesäkuussa ja vauvaakin saa tuoda näytille. Vähän haikeilla mielin sieltä tuli lähdettyä, mutta hyvin onnellisena kuitenkin.

Kun oli puhetta neuvolasta, sanoin että olemme suuntaamassa yksityiselle ja kysyin tietty, että olisiko lääkärillä jotain suosituksia paikasta. Saatiinkin kuulla iloinen uutinen, että yksi meidän klinikan kätilöistä pitää vastaanottoa raskausklinikalla ja varattiinkin häneltä ensimmäinen "neuvola-aika" samalla kun maksoimme rästejä pois. Tuntuu todella hyvältä päästä jatkamaan tutun henkilön hoivissa, joka tuntee meidät ja historiamme. Iloisena yllätyksenä tuli myös se, että tällä kätilöllä on huoneessaan käytössä ultra, jolla voidaan katsella vauvaa vaikka joka käynnillä!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Seitsemäs viikko

Miten aika voi mennä näin nopeasti?
Mä muistan lukeneeni marinoita siitä, kuinka alkuraskaus tuntuu kestävän ikuisuuden. Mä olen kyllä ihan eri mieltä tällä hetkellä. Piinapäivät ne hitaasti kuluivat, varsinkin ne viimeiset, kun piti aina odottaa seuraavaa päivää, että voi testata uudestaan.

Viimeisestä testistäkin on jo yli viikko, ensimmäisestä 2,5 viikkoa. Alkuun ajattelin, että ultraan on aivan sairaan pitkä aika (3vk), mutta nyt on jäljellä enää kuusi päivää odottelua ja tähän asti on päästy jo tuskastumatta. Illat tosin menee torkkuen sohvalla, joten se ehkä vaikuttaa ;)

Pahoinvointia ei ole näkynyt, eikä oireet muutenkaan ole mun mielestä ihmeemmin lisääntyneet. Vatsaa turvottaa iltaisin aika hurjasti, ja tissit on kipeät erityisesti öisin, mutta siinä ne oireet melkein olivatkin. Hiilarihimoja on kyllä myös, ja siitä syystä naama kukkii ja peilikuva ahdistaa. Tänään pitää alkaa skarppaamaan taas, kun ei tämä roskaruuan, sipsien ja pastan syöminen varmaan ole se paras ruokavalio kovaa vauhtia kehittyvää vauvaakaan ajatellen.

Mieliala on todella seesteinen ainakin toistaiseksi. Ollaan ihan onnemme kukkuloilla miehen kanssa.
Ei tätä vaan osaa vieläkään uskoa todeksi.

torstai 27. syyskuuta 2012

Kiva juttutuokio

Kävin eilen kotikotona, juttelemassa äidin kanssa ja säätämässä sen tietokonetta kuntoon. Oli hirmu kivaa, ja samalla myös tosi outoa, kun tuli juteltua aika paljon raskaudesta ja vauva-ajasta.

Äiti kyllä on joskus ohimennen maininnut, että ennen mun odotustani oli ollut yksi raskaus, joka todettiin tuulimunaksi. Vasta nyt kuulin, että tuo oli huomattu vasta 15. viikolla. Silloin ei kyllä vissiin ollut vielä ihan yhtä tiheää tuo raskauden seuranta, kuin nykyään. Eikös se niskaturvotus mitata nykyään jo tuota aikaisemmilla viikolla? Äitini vaikutti siis tosiaan aika huojentuneelta siitä, että nykyään on mahdollisuus päästä ar-ultraan, jotta voidaan jo aikaisessa vaiheessa todeta onko kyseessä oikea raskaus.

Kovasti se kyseli, että onko ollut pahoinvointia tai muita oireita. Sillä ei kuulemma ole ollut yhdessäkään (4kpl) raskaudessa pahoinvointia ja on muutenkin ollut elämänsä kunnossa. Toivotaan kovasti, että tässä tulisin edes hieman äitiini. Ois kiva, jos ei tarvitsisi ainakaan oksentaa. Kyllä mä pienen etomisen kestän.

Synnytyksistä äitin kommentti oli: "Niistä mä en oikein voi sanoa mitään. Kaikki on olleet todella helppoja ja nopeita." Kelpais mullekin. Muita pelkoja mulla ei toistaiseksi ole raskauden suhteen, muuta kuin se, että miten se epeli saadaan tuolta vatsasta ulos sitten aikanaan ö_Ö Mulla on kyllä aika korkea kipukynnys, mutta kun näiden hoitojen yhteydessä on ollut niin järkkyjä kipuja, että niitä on ollut oikeasti melkein mahdoton kestää, niin en tiedä millaisen paniikin mä voin synnytyskivuista saada.

Äitillä on nyt melkoiset varastot jo meidän lasta ajatellen. Syöttötuolin se varasi tätini tyhjentäessä omaa varastoaan vauvakamoista, ja mun ensivuosilta on säästetty myös keinuhevonen, joka onkin kiertänyt kaikki äidin siskojen lapset. Mä olen siis serkuksista vanhin, joten mun kamat on kiertänyt aika mallikkaasti joka suunnalla :D Dubloja ja Legoja on kuulemma kanssa hyvässä tallessa lapsenlapsia ajatellen.

Kovasti se kannusti kirjoittamaan kaikista raskauden aikaisista olotiloista ja ajatuksista. Sitä kuulemma harmittaa hirveästi, ettei se ole merkkaillut juuri mitään ylös. Nyt vanhempana siitä ois ollut kiva lukea niitä juttuja ja antaa myös meille lapsille luettavaksi. Musta on sentään kirjoitettu vauvakirjaa synnyttyäni, mutta siskosta ja veljestä nekin on jäänyt täyttämättä. Veljestä ei kuulemma ole edes kovin paljoa vauvakuvia, kun kolmen lapsen kanssa ei enää ollut aikaa kuten ennen.

Jotenkin kyllä hassua, ja ihmeellistä, puhua äidin kanssa tällaisista asioista. Me ei olla oikeastaan koskaan oltu hirmu läheisiä. Vähitellen on välit lämmennyt kun olen muuttanut omilleni ja nähdään harvemmin. Mutta olen kyllä kuullut sanottavan, että raskausaikana monet luovat ihan uudenlaisen suhteen äitiinsä. Ehkä meistä tulee vielä hyvinkin läheisiä?

Mun isäkin on ilmeisesti aika innoissaan. Se käy (kuten myös äitini) yhdellä energiahoitajalla, ja se oli kuulemma kysynyt siltä mun raskaudesta, että mitä se näkee. Kuulemma vauva siellä on, mutta sielua ei vielä näy. (Mainitaan nyt tässä vaiheessa, vaikka monet teistä tietääkin, että mun vanhemmat on molemmat hieman "hihhulityyppejä".) Mun vanhemmat siis uskovat, että lapsi valitsee itse vanhempansa ja sielu siirtyy ruumiiseen joskus jo raskauden alkuvaiheessa ja joskus vasta syntyessään, riippuen siitä kuinka nopeasti se "oikea sielu" löytää paikkansa. Ihan kiva ajatus, mutta mä en ihan allekirjoita :D

Lämmittää kuitenkin mieltä, että mun isä on kokenut tarpeelliseksi päästä keskustelemaan aiheesta jonkun muunkin kanssa kuin mun äidin. Se ei tunteistaan juuri puhu, joten jo se, että osoittaa jotain kiinnostusta mahdollista lapsenlastaan kohtaan, merkitsee mulle todella paljon.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Uutisten jakaminen

Vanhemmille ja läheisimmille ystäville on nyt kerrottu uutiset. Ei tuntunut hyvältä alkaa salailemaankaan, kun ovat kuitenkin kaikki eläneet mukana hoidoissamme ja tukeneet parhaansa mukaan.

Mun äiti sekosi ihan totaalisesti. Tuntui, ettei se koko puhelun aikana muuta tehnyt kuin hoki "Ihanaa!". Niin se ääni muttui kummasti kellossa, kun se vielä pari vuotta sitten paasasi, ettei ihan vielä tarvitsisi lisääntyä, kun se ei todellakaan ole vielä mummoiässä :D

Isä taas lähinnä vitsaili, että nyt mun miehen pitää alkaa passaamaan mua ja toteuttamaan mun outoja mielihaluja. Ja tänään töissä se oli aika liikuttava, kun se pysytteli tosi kaukana musta, ettei vaan tartuttaisi mulle flunssapöpöään. Awws!

Epävarmaahan kaikki on edelleen, mutta mulla vaan on niin hyvä fiilis tästä etten osaa olla kuin hymy korvissa koko ajan. Tänään aamusta digitesti näytti Raskaana 3+ ja liuskatesteissäkin testiviivat on vahvempia kuin kontrollit. Kyllä siellä joku on tiukasti tarrannut kiinni ja toivottavasti ote ei lipeä ennen ensi kesää.

Tänään on ollut havaittavissa pientä etomistakin, mutta se saattoi johtua ihan järkyttävästä päänsärystäkin.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Oirelistausta

Örp!
Tähän mennessä selkeimmät oireet raskaudesta on olleet

UNETTOMUUS » VÄSYMYS
Herään joka ikinen päivä 2-4 aikaan aamuyöstä, eikä uni sen jälkeen enää tule. Tämä on tuttua keskenmenneestäkin raskaudesta. Muistan nukkuneeni todella huonosti.

TISSIKIPU
Tämä alkoi jo Pregnylin pistämisestä, ollen pahimmillaan 6. päivänä siirrosta. Edelleen ovat todella kosketusarat.

NÄLKÄ
Vatsa kurnii jo parin tunnin päästä syömisestä ja aamuisin se kumisee tyhjyyttään.

HAJUT
Parin päivän ajan on nenään eksynyt kummia hajuja. Joskus haisee pissa, joskus pilaantunut ruoka, joskus hiki. Ja mitään näistä ei noissa tilanteissa ole ollut lähimaillakaan.

ALAVATSAN JOMOTUKSET
En oikein osaa kuvailla tätä. Ei se kipua ole, mutta jotain aika epämiellyttävää kuitenkin. Ei muistuta menkkakipuja, vaan on enemmänkin sellaista tykyttävää ja kuumottavaa särkyä.


Ainakaan vielä ei ole paha olo yllättänyt. Ja olen ihan tyytyväinen niin!
Toisaalta se tekisi ehkä raskaudesta konkreettisempaa, mutta toisaalta taas on hirmu kiva, että olo on vielä väsymystä lukuunottamatta todella hyvä.


torstai 20. syyskuuta 2012

Totta se on

Tänään on rv4+1 ja kuukautiset ovat virallisesti myöhässä.
Testiviivat tummenevat hienosti ja oireitakin alkaa jo löytymään.
Ihan uskomatonta, että minä, kaikista ihmisistä, olen raskaana!

Tahdoin aloittaa raskausblogin ihan puhtaalta pöydältä. Historiastamme kirjoitan koosteen omalle sivulleen, mutta lapsettomuusjorinat saavat minun puolestani jäädä pölyttymään privaattiblogiini. En ajatellut poistaa sitä, mutta tuskin sitä tulen enää päivittämään, ellei tässä nyt käy huonosti. Menneitä en kuitenkaan pysty enkä haluakaan unohtaa, lapsettomuuskokemus varmasti kulkee mukana läpi elämän.

Ei olla 100%:sti löyty lukkoon toivottua lapsilukumäärää, mutta aika vahvasti on jo pitkään tuntunut siltä, että meistä tulee yksilapsinen perhe. Hoitoihin en taida olla enää valmis lähtemään ja aika epätodennäköistä taitaa raskauden alkaminen olla ilman niitä. Siitä syystä aion nyt ottaa kaiken irti tästä, ehkä ainoaksi jäävästä, raskaudestani. Parhaani mukaan yritän heivata negatiiviset ajatukset ja pelot jonnekin nurkan taa ja uskoa, että nyt todella on jo meidän vuoro.