Kävin eilen kotikotona, juttelemassa äidin kanssa ja säätämässä sen tietokonetta kuntoon. Oli hirmu kivaa, ja samalla myös tosi outoa, kun tuli juteltua aika paljon raskaudesta ja vauva-ajasta.
Äiti kyllä on joskus ohimennen maininnut, että ennen mun odotustani oli ollut yksi raskaus, joka todettiin tuulimunaksi. Vasta nyt kuulin, että tuo oli huomattu vasta 15. viikolla. Silloin ei kyllä vissiin ollut vielä ihan yhtä tiheää tuo raskauden seuranta, kuin nykyään. Eikös se niskaturvotus mitata nykyään jo tuota aikaisemmilla viikolla? Äitini vaikutti siis tosiaan aika huojentuneelta siitä, että nykyään on mahdollisuus päästä ar-ultraan, jotta voidaan jo aikaisessa vaiheessa todeta onko kyseessä oikea raskaus.
Kovasti se kyseli, että onko ollut pahoinvointia tai muita oireita. Sillä ei kuulemma ole ollut yhdessäkään (4kpl) raskaudessa pahoinvointia ja on muutenkin ollut elämänsä kunnossa. Toivotaan kovasti, että tässä tulisin edes hieman äitiini. Ois kiva, jos ei tarvitsisi ainakaan oksentaa. Kyllä mä pienen etomisen kestän.
Synnytyksistä äitin kommentti oli: "
Niistä mä en oikein voi sanoa mitään. Kaikki on olleet todella helppoja ja nopeita." Kelpais mullekin. Muita pelkoja mulla ei toistaiseksi ole raskauden suhteen, muuta kuin se, että miten se epeli saadaan tuolta vatsasta ulos sitten aikanaan ö_Ö Mulla on kyllä aika korkea kipukynnys, mutta kun näiden hoitojen yhteydessä on ollut niin järkkyjä kipuja, että niitä on ollut oikeasti melkein mahdoton kestää, niin en tiedä millaisen paniikin mä voin synnytyskivuista saada.
Äitillä on nyt melkoiset varastot jo meidän lasta ajatellen. Syöttötuolin se varasi tätini tyhjentäessä omaa varastoaan vauvakamoista, ja mun ensivuosilta on säästetty myös keinuhevonen, joka onkin kiertänyt kaikki äidin siskojen lapset. Mä olen siis serkuksista vanhin, joten mun kamat on kiertänyt aika mallikkaasti joka suunnalla :D Dubloja ja Legoja on kuulemma kanssa hyvässä tallessa lapsenlapsia ajatellen.
Kovasti se kannusti kirjoittamaan kaikista raskauden aikaisista olotiloista ja ajatuksista. Sitä kuulemma harmittaa hirveästi, ettei se ole merkkaillut juuri mitään ylös. Nyt vanhempana siitä ois ollut kiva lukea niitä juttuja ja antaa myös meille lapsille luettavaksi. Musta on sentään kirjoitettu vauvakirjaa synnyttyäni, mutta siskosta ja veljestä nekin on jäänyt täyttämättä. Veljestä ei kuulemma ole edes kovin paljoa vauvakuvia, kun kolmen lapsen kanssa ei enää ollut aikaa kuten ennen.
Jotenkin kyllä hassua, ja ihmeellistä, puhua äidin kanssa tällaisista asioista. Me ei olla oikeastaan koskaan oltu hirmu läheisiä. Vähitellen on välit lämmennyt kun olen muuttanut omilleni ja nähdään harvemmin. Mutta olen kyllä kuullut sanottavan, että raskausaikana monet luovat ihan uudenlaisen suhteen äitiinsä. Ehkä meistä tulee vielä hyvinkin läheisiä?
Mun isäkin on ilmeisesti aika innoissaan. Se käy (kuten myös äitini) yhdellä energiahoitajalla, ja se oli kuulemma kysynyt siltä mun raskaudesta, että mitä se näkee. Kuulemma vauva siellä on, mutta sielua ei vielä näy. (Mainitaan nyt tässä vaiheessa, vaikka monet teistä tietääkin, että mun vanhemmat on molemmat hieman "hihhulityyppejä".) Mun vanhemmat siis uskovat, että lapsi valitsee itse vanhempansa ja sielu siirtyy ruumiiseen joskus jo raskauden alkuvaiheessa ja joskus vasta syntyessään, riippuen siitä kuinka nopeasti se "oikea sielu" löytää paikkansa. Ihan kiva ajatus, mutta mä en ihan allekirjoita :D
Lämmittää kuitenkin mieltä, että mun isä on kokenut tarpeelliseksi päästä keskustelemaan aiheesta jonkun muunkin kanssa kuin mun äidin. Se ei tunteistaan juuri puhu, joten jo se, että osoittaa jotain kiinnostusta mahdollista lapsenlastaan kohtaan, merkitsee mulle todella paljon.
