Siirtymä lapsettomasta odottajaksi tuntuu hieman hankalalta.
Vaikka olemme jo kahdesti nähneet sydämen sykkeen, ja vatsaa alkaa olla jo vaikea peitellä, ei tämä silti ole oikein uponnut tajuntaan. Huomaan olevani edelleen ihan yhtä varuillani ihmisten seurassa kuin aiemmin, ehkä jopa enemmän. Pitäydyn mielummin omissa oloissani.
Olen suunnattoman onnellinen, mutta en jotenkin osaa tuoda sitä ilmi muille. Suhtaudun tähän raskauteen muiden kanssa keskustellessa jotenkin "ulkopuolisesta näkökulmasta". Olenko kovettanut itseni lapsettomuuden kanssa niin pahasti, etten osaa näyttää tunteitani enää?
Jokatapauksessa mun sisällä myllertää ja kovasti. Ihan rinnasta puristaa, kun näen miten innoissaan mies on. Pystynkö minä todella kantamaan hänen lastaan tässä kehossa, joka aina aiemmin on tuottanut pettymyksen eikä hoitanut tehtäviään kunnialla? Tuleeko meistä ihan oikeasti perhe?
Kymmenes viikko alkaa huomenna. Eli meidän pieni vauvanalku on jo n. 2,5cm pitkä ja alkaa liikkua. Hämmästyttää, miten nopeasti se kasvaa. Kohtukin on jonkun neuvolasta saadun kirjasen mukaan pian jo greipin kokoinen!
Miksi kädenlämpöinen ihmissuhde ei käy
1 vuosi sitten
Minä elän noita samoja tunnelmia. Epäuskoa ja onnea sekaisin sopivasti sotkettuna.
VastaaPoistaMieli myllertää myös minulla. Kovasti. Enkä aina jaksa olla positiivinen ja onnellinen, aika paljon itse asiassa on sellaista negatiivista huonoakin oloa. Haluaisi hehkuttaa ja olla onnellinen, muttei oikein ole ketään kenelle sitä tehdä. Ja jotenkin ehkä, jos vaikka olisikin, niin ei uskaltaisi. Ei vielä.
Samaa siis kysyn, koska sitä eheytyy.
Voimia ja iloa odotukseenne <3
Anna eheytymiselle aikaa.. Pitkä lapsettomuustausta varmasti vaikuttaa siihen, että on vaikea vihdoin uskoa (ja antaa itsensä uskoa), että kaikki se kamaluus on takanapäin ja edessä onnellinen vauvan odotus.
VastaaPoistaItselle oli vaikea puhua muille käyttäen sanoja vauva, raskaus ja KUN syntyy.. Ne sanat tuli vasta ajan kanssa, voisi sanoa, että rakenneultran jälkeen meni vasta kunnolla tajuntaan..
Eli älä hätäile, vaikka se ehetyminen antaa odottaa, kyllä se sieltä on tulossa!! Itsesuojeluvaisto vielä toistaiseksi toimii lapsettomuudesta kärsivän identiteetillä..
Kaikkea hyvää odotukseenne!!:)
Se ottaa aikansa, mutta niin se lapsettomuus lopulta väistyy. Itseäni ainakin ihan hävettää, kuinka "helposti" sitä lopulta sitten unohti vuosien kärsimyksen.
VastaaPoistaPikkuhiljaa sitä tottui ajatukseen, että onkin raskaana. Ja nyt se jo tuntuu ihan normaalilta. Sellaiselta, että näin olisi aina ollut.
Tai noh, en minä ihan tyystin lapsettomuutta unohtanut ole, mutta kaikki tuntuu nyt vaan niin.. selvältä.
Kaikki pettymykset tuntuvat oikeilta. Ne kasvattivat minut tähän missä nyt olen ja kaikkien niiden pettymysten takia olen vahvempi, rohkeampi, luottavaisempi ja onnellisempi kuin ilman niitä.
Minulla tuo rakenneultra oli iso käännekohta myös. Rakenneultran iltana sain aivan hysteerisen itkunauruhuuto-kohtauksen, jonka uskon tulleen juuri siitä padottujen tunteiden purkautumisesta.
Anna tunteille aikaa. Aika parantaa haavat :)
Samaa mietin minäkin vielä. Puhun vieläkin siihen sävyyn, että en ole aivan varma tuleeko meille vauvaa. Harmittaa, kun mies välillä järkyttyy mun puheista - miehelle se on jo niin "tosi" asia, että vauva kasvaa sisälläni, tulee meidän perheeseen. Kaikki raskausuutiset aiheuttavat edelleenkin mulle kylmiä väreitä (huonossa mielessä). Mietin aina, että "ei ne varmaan osaa arvostaa sitä raskautta, kun varmaan onnistuivat heti". Vaikka enhän mä tiedä miten asiat todellisuudessa ovat. Sen verran olen alkanut jo taipumaan, että ajattelen mahan sisäisen asukkaan jo meidän lapseksi, ja meidät vanhemmiksi - tarkoitan että vaikka mitä sattuisi, niin ei se sitä tosiasiaa muuttaisi, että mun sisällä on kasvanut liikkuva ponteva poika, jolle me ollaan miehen kanssa vanhemmat.
VastaaPoistaSe eheytyminen tulee pikku hiljaa. Eikä niiden lapsettomuusmuistojen tarvitsekaan koskaan kadota. Ne ovat osa sinua ja teitä pariskuntana. Mutta se usko onnistumiseen kasvaa pikku hiljaa. Muistan itsekin tuon, että oli tosi vaikea missään vaiheessa raskautta uskaltaa sanoa, että meille "tulee" vauva. Ihan kuin se olisi muka niin varmaa ennen kuin se vauva tässä on. Ja se lopullinen usko onnelliseeen lopputulokseen tulikin vasta laitoksella, kun vauva oli sylissä.
VastaaPoista-sadetakki-
Samat sanat minultakin: eheytyminen tulee, mutta siihen menee aikaa. Hoidoissa epäonnistumisprosentit ovat lähes aina suurempia kuin onnistumisprosentit, joten tottuu siihen, että hoito voi epäonnistua. Tottakai sitä siirtää saman ajattelun raskauteen. Kun keskiverto-odottaja pitää rakenneultraa melko rutiinijuttuna, lapsettomuushoitoihin tottunut suhtautuu siihen vakavasti eikä suostu oikein uskomaan, että vauva on terve, ennen kuin rakenneultra osoittaa sen. Itse en kertonut raskaudesta vanhemmilleni enkä paljon muillekaan ennen rakenneultraa, ja uskalsin tehdä hankintoja vasta sitten, kun raskausviikot etenivät niin pitkälle, että lapsi olisi luultavimmin syntynyt hengissä, jos olisi syntynyt ennen aikojaan... Tottakai se harmitti hirmuisesti jälkeen päin, etten oikein osannut iloita raskaudesta kunnolla ennen kuin loppuvaiheessa, mutta toisaalta asialle ei mahtanut mitään. Mutta nyt kun lapsi on mahdoton puolitoistavuotias, ja muut samanikäisten äidit repivät pelihousujaan, niin tilanne on kääntynyt vahvasti voiton puolelle: huomaan, etten koskaan menetä hermojani ihanaan pienen (raivoavan :-)) ihmeemme takia, ja iloitsen joka päivästä ihan kirjaimellisesti kuin se olisi viimeinen. Se, jos jokin, tekee todella elämästä elämisen arvoisen. Joten kyllä se siitä iloksi ja onneksi muuttuu!
VastaaPoistaSe vie aikansa ja anna itsellesi aikaa.
VastaaPoistaItse pelkäsin etten osaa suhtautua vauvaan tai siitä ei tule minulle "heti rakasta" kun en osannut oikein kiintyä vielä raskausaikana.
Muut ihmiset kauhistelivat kun vauvatavaratkin tulivat meille vasta joskus äitiysloman tienoilla. Itselleni ei vain ollut "ajankohtaista" niiden hankkiminen sitä ennen.
Lopulta itse tajusin tilanteen vasta kun kätilö oli antanut luvan ponnistaa. Otin miestä kädestä kiinni ja sanoin, että "meille tulee vauva". Sain vastaukseksi hieman huvittunutta naurua (olihan synnytystäkin takana jo se ~38 tuntia, raskautta yli viikko lasketusta ajasta ja niitä toiveita neljältä vuodelta.. :D).
Ja kyllä. Lapsi oli heti rakas. Ja joka päivä vain rakkaampi ja rakkaampi <3
Uskallan kommentoida vaikka minulla ei lapsettomuustaustaa olekaan... Uskon että vauva konkretisoituu vielä lisää kun liikkeet alkavat tuntua ja pääsette tärkeisiin ultraäänitutkimuksiin. Alkuraskauden tuntemukset ovat varovaisen sekavia myös ihan "tavalliselle" odottajalle.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi aivan ihanaa odotuspäiväkirjaa jonka nimi on "Odotus päivä päivältä". Siinä on ihan joka päivälle oma pieni faktalaatikko ja tilaa kirjoitella omia tuntemuksia, myös synnytyksestä. Jotain kertoo, että minulla on takana kaksi raskautta ja molemmissa olen alkanut täyttää odotuspäiväkirjaa vasta viikkojen 14-15 tienoilla. Sitä ennen odotuspäiväkirjassani ei ole yhtäkään merkintää. Ajattelen itse että se on ollut jotain itsesuojelua. Jos joku menee pieleen niin olen muka paremmin valmistautunut kun en ole pitänyt edes odotuspäiväkirjaa.
Toisaalta tiedän hoitoalan ihmisiä jotka eivät paljon raskaudestaan ole halunneet puhua tai kertoa ennenkuin vauvan pää näkyy. Jos tietää liikaa tai on nähnyt liikaa voi realismi olla jo vähän pelottavaa ja masentavaa. Ja ehkä vähän hyödytöntä?
Kannattaa pitää mielessä että _yleensä_ kaikki menee ihan hyvin.
Musta tuntuu, että se rakenneultra oli kans se etappi, jonka jälkeen jotenkin osas nauttia kunnolla. Kyllähän sitä ennenkin raskaudesta olin kertonu ja kyllähän se näkyikin, mutta esim. hankintoja tehtiin vasta rakenneultran jälkeen. Paitsi pinnasänky tuli jo ennen sitä, tuttava toi sen, vaikka olin kyllä sanonut, että haemme sen myöhemmin.
VastaaPoistaRakenneultran jälkeen muistan, että sairaalan pihalla tuli onnenkyyneleet; meille oli ihan oikeasti tulossa vauva.